Koiruohikko

harmaat
Tshernobylin aaveet
hylätyt, vaienneet
ja meidän vaietut pelkomme, kaikki hiljaista

vapaita lähtemään
mutta jokainen askel
on pidempi
jokainen askel on vaikeampi kulkea, askellamme
kunnes
kasvava paino vastustaa
pysähtyy vyöryen

on
jäätävä

kesken

hetkeen,liekö paenneet vaiko unohtuneet
Dimitri, laulut ja vanhat ystävät, pullossa vielä puolet

kaikki on onnea
kaikki tässä

Pisara enemmän kuin petetty lupaus

jotain odottaessani sananparsin kasaan keskustelun
keinovalosta, kun jätti laiskapäivä kirkastumatta
aamu unohtui, mutta muisteltiin mitä muistettiin
katsottiin pilvet sananpainaviksi
ja peltinen ikkunalauta rummuttaa sadepäivän melankoliaa
ruskea ikkunalauta rummuttaa sadepäivän melankoliaa
ihanaa surua
ainakin me, tänään tunnemme kai kaikki tätä ontoksi täyttävää rakkautta
tänään ja nyt on enemmän, pelkkää pitkäksi venyvää hetkeä
(tunne siitä)
matkalla vain askelina
parkkipaikalta valonkatveeseen
jätin sateenvarjonkin avaamatta, pisarat valuvat kokemuksena
minne eivät eksy koskaan ne kerta toiseensa pettyneet, joille sää on lupaus
ja ikkunalauta rummuttaa
sadepäivän

Ensimmäinen linja on Ginza

Nyt hän on mustannut silmänsä, koska on vihainen, kenelle, sitä hän ei tiedä. Sinä olisit siitä tyytyväinen, mutta hänellä se vain kasvattaa kiukkua ja nyt hän uikin valkoinen maski kasvoillaan ihmisvilinässä siellä jossain, minne vain loputon valovirta luo turvallisuutta, eikä huomaa tarkkailijaa, joka istuu ihmismeren rannalla ja kuiskaa: ”Uneni ovat usein autioita ja pienimuotoisia”. Vieressä istunut naisvanhus katsoo uurteisten kasvojensa hautaamilla silmillä, siniset, ja vastaa lopulta: ”Hendrixiä eivät ymmärrä kuin kitaristit”. Miksi kukaan heistä ei voi unohtaa?

Tänäänkin on elämää

Vuosikymmenten, tuhannen kilometrin tai kuuden tunnin päästä
miten vain syvemmässä unessa, unohtuneena, toisessa mittakaavassa,
yksi uusi konkurssi ei merkitse mitään.
Se tietää tietämättään. Eikä tiedä olevansa onnellisempi.
Se päivettynyt mies. Se ryyppää . Kun ei muutakaan osaa.
Kun ei muuhunkaan usko. Ei tarvitse, eikä jaksa.
Tuskin tietää että syksyllä pullo taas kallistuu.
Pysäyttävät junia ja ryöstävät ihmisiä, sanovat irti, itseään ja toisiaan.
Antavat olla niin kaukana, unohtavat toisensa ja tämän hetken
Luulevat enemmän kuin tarvitsevat ja unohtavat päästää lähelleen
Unohtavat ottaa kiinni, ojentaa kätensä ja tarttua. Hetkeen ja toivoon.
Ovat siellä vuosikymmenten, tuhannen kilometrin tai kuuden tunnin päässä.
Minä katson sinua silmiin, hetki.

Ontuva kepeys

vain hetkeä ennen kuin jalat - joista edestä katsoen vasemman voisi hieman kuvitella ontuvan, potkaisi kynnykseen perkele - kantavat kannatettavansa sen huhtikuisen aurinkoaamun kirpeyteen, kääntää herra katseensa yläviistoon ja hänen katseensa tarttuu niihin rimoihin,muodostuu vaikutelma pinnasta

Pilkkahintaan

halvalla on myynyt
olkoon kuka lie
on pakko kääntää katse pois
kiristää askellusta
kun se on pysähtynyt jalkakäytävälle
minulle vain minuutin päähän marketista
se raahaa kauppakassejaan
hikikarpalot otsallaan
puuskuttaa
huonoa kuntoaan
ylipainoaan, pullaa ja ranskanleipää
ylikokoisia karkkipusseja
vehnäjauhoja sokeria alkoholia
humalahakuista
hyi saatana
sen elämä on halpa

Viisikymmentäkaksi vuotta

Ja siinä minä vain toljotin sanomatta sanaakaan, kun koko ikänsä aavikolla asunut mies näkee ensimmäistä kertaa veneen ja tietää juuri sillä hetkellä rakastavansa merta. Odota vain, kun tavoitat sen tuoksun ja aaltojen kohinan, ajattelen ja mieleni on jo siellä, minne vuonon suu siintää enää etäisesti.

Alaston singulariteetti

tämäkin hetki on jo mennyt, kadonnut elämän ja kuoleman pelko
kun se mikä on valoa nopeampaa katoaa maailmankaikkeudesta
unohdumme kaikkien todellisten salaisuuksien verhon taakse
gravitaation järjenvastainen voima pakottaa meidät uskomaan
että kerran ymmärtäisimme kaikkeuden koodeksin ja ikuisen elämän
mutta lopullinen totuus kaareutuu meitä piiloon numeraalisiin
käsitystämme korkeampien ulottuvuuksien supersymmetrisiin rakenteisiin
jos kiellämme kuoleman, kiellämme elämän, kerran kiellämme kaiken

Ontto

Nyt on mökki tyhjä,
hätisti villakoiratkin
kaikuu vain kaipaus,
pesukone komppaa

Aromaattisia

Ei epämiellyttävä, ihan vaan omanlaisensa. Vanhan tupakan ja nestesaippuan tuoksu tuovat mieleen lapsuuden mummolan vessan seinien muovitapetit ja mustan paperitelineen. Ehkä juuri siksi kävin hakemassa ison latten ja menin rautatieasemalle seisomaan siihen, mihin junat saapuvat.

Lopullisuuksista

Viime yönä tein kuolemaa.
En saanut valmiiksi.

Loppupeleissä ylisuoriudutaan

Ei se ollut edes omani,
mutta omaksi otettu
ja uskoin,
että se toteutuisi
vielä sittenkin, kun
pelikellossa oli alle minuutti.
Ja kaksi maalia takamatkaa.

Ei kovin tärkeää.
Merkityksetöntä.

Toisin kuin
se.

Johon sinä uskoit.

Se oli varmasti niin oma kuin olla voi.
Mutta luulen, ettet koskaan
uskonut siihen,
että se toteutuisi.
Uskoit vain
unelmaasi.

Se sattuu.
Tappio sattuu.
Kaikki karanneet unelmat.
Luovuttaminen.
Hengittäminen.
Oleminen.
Kaikki.

Sitä varten ovat ystävät.
Ystävät.

Vaikka kaiken kannankin

Tänään kaikki he jotka eivät asu minussa.
Omatkin.
Ajatukset ovat väärän kokoisia.
Monivaltaisia ja kokonaispuolisia.
Hän, joka pyysi kasvojaan poistumaan,
pyytää nyt kasvojaan.
Sinä olet katastrofi, jota ei tapahtunut.
Mutta ei se ole ääni, mikä minua vaivaa.
Eikä kuva, joka sinua häiritsee.
Eivätkä ne sanoja, joiden takaa katsomme toisiamme.
Tosissamme.
Kävelin yöllä auton alle.
Vaadimme takaisin kadonneet hetket.
Silmät, miksi vaatteeni kastuvat
Ja tarpeeton aurinko.
Käsi on puutunut, varresta murtunut.
Vapaus ajatuksesta.

Suolainen vesi

Raabjörn katsoo yli peilityynen vuonon ja näkee riekaleet siitä usvasta,
joka verhosi hänen veneensä. Tärisevin käsin hän puristaa verhokangasta
vasten rintaansa, tiukemmin, kunnes se rasahtaen antaa periksi -- kuten
puristaja haluaisi rinnassaan hakkaavan kivun - ja otteen irrotessa
luhistuu kasaksi lattialle. Lepäämään. Hän puuskuttaa, mutta haluaa
säilyttää tyyneyden, euforisen surumielensä. Missä on se loitonnut
katse, joka ei tartu mihinkään, yhtäaikainen tyhjyys ja kylläisyys,
kaikki hetkenä juosseet lukemattomat tunnit. Koti on pelkkä kynttilä.
Minä olen tässä Raabjörn kuiskaa, se minä olen. Puhuu höyrystä usvaa ja
huutaa udusta sumua.

Joku puree kieltänsä

Mitäkö mielessä, katso
sanakirjasta liha ja iho intohimo
rako, aukko, kolo, loma, läpi, reikä, väli
sellainen joka täyttää kaiken
pysäyttää ajan
hävittää paikan ja sumentaa järjen
riipii vaatteet
saa sydämen hakkaamaan
lantion vatkaamaan, huokaamaan ja
huutamaan kiimasta!
ota minut tässä
revi tajunta auki ja käännä
kaikki kirkkauteen räjähdä ylemmäs kuin

Pisaratartunta

Olisiko teillä jakkaraa? Lavuaarit ovat täällä niin ylhäällä, ettei niihin yllä kusta. Anteeksi omintakeinen suorasukaisuuteni, mutta lopulta paheksuntanne johtuu vain omaksumistanne normeista. Tietynniminen Kristian on ystäväni, sillä hän tietää, miten minua pelottaa aina, kun näen Mauri Pekkarisen. Mauri Pekkarinen on minun koirani nimi. Se on perhoskoiranarttu. On tyhmää pelätä omaa koiraansa. Ei se ole hänen luonteensa vaan lukuisat mielleyhtymäni. Ulkona koiranilma. Siksi vavahtelen ja tärisen, sekoan sanoissani tai puhun vaan ihan puutaheinää pölpättääkseni.

Polyrytmejä

katseesi tietää, mitä on hakemassa
älä tee sitä, älä
älä koskaan kosketa,
sillä sitä hän tahtoo
niin että on valmis valvomaan yönsä
itsensä kieltäen vain jotta voisi jonain päivänä unohtaa
äläkä suutele sillä se vapauttaa
demonin intohimon
niin ettei sitä voi suitsia enää vahvinkaan tahto takaisin
vaan se polttaa minkä on polttaakseen haavoille karrelle
lopulta kietoutuneet pilkan karrelle polttamat
ruumiit kyynelten tuhkakasassa
heistä en voi ottaa vastuuta kantaakseni

Regatta

kun ei voi
osaa pysähtyä tai vain olla
kiemurtelee ja pyörii
silmät auki tai kiinni
sama kuva
kasvosi
ja seuraava kosketus
lasken minuutteja
miten voi olla näin pitkiä tunteja
raahaavat ja laahaaavat
sydäntä särkee
ikävästä väsyttää
mutta uni ei tule
ei minulla ole asiaa
mutta soitan
vain kuullakseni äänesi
haluan kertoa
taas yhden kerran
miten paljon olet ja odotan
jokainen sanasi on jääkarhu